Se, joka herää, olen minä. Olen ymmälläni. Vastahan minä seurasin kuinka sitä sulatettiin? Vähittelen alan tuntea, kuinka veri alkaa virrata suonissani. Tunto palaa kehooni. Tunnen suunnatonta kipua, mutten saa huudettua. Väihtellen kipu alkaa laskea
Kuulen jonkun puhuvan minulle. En saa sanoista selvää. Olen ymmälläni. En vielkään näe kunnolla. Vähitellen alan erottaa kasvonpiirteitä. Näen valkeanpuhuvia miehiä tuijottamassa minua. Kuulen kuinka ympärillä olevat henkilöt puhuvat, että sulatusprosessi ei onnistunut yhtä hyvin kuin oli suunniteltu. Kehoni valtaa pakokauhu. Saan juuri ja juuri mongerrettua suustani "Miten niin? Onko jokin vikana?". Tylyksi vastaukseni saan että katso itse.
Katson käsiäni. Ne ovat täynnä haavoja ja ruhjeita. Tunnustelen itseäni ruhjeisilla käsilläni. Olen muuttunut. En tunne olevani enää oma itseni.Tuntuu kuin olisin nukkunut ikuisuuden, kuollut ja herännyt henkiin.
Olen shokissa. Kysyn hätäisellä äänellä "Miksi minut pakastettiin!?". Jonkinlainen valkovaatteinen mies, joka on professorin poika, jonka luokse minut tuotiin. Vastaa: "Sinut oltiin valittu syväjäädytys testiin. Valitsimme testiin rikollisia ja pahantekijöitä, joiden elämällä ei ole muuta tarkoitusta. En ymmärrä mistä he puhuvat. Muistini alkaa hiljalleen palata. Muistan kuinka minut kolkattiin ja raahattiin autoon. Alan tuntea suurta vihaa. Tunnen kuinka lihakseni ovat lämpimät ja pystyn ajattelemaan ja liikkumaan. Katson ympärilleni. Huomaan jonkinlaisia kirurgin välineitä. Odotan oikeaa hetkeä, kun he eivät ole valppaina. Professori kääntyy näppäilemään jotain tietokoneellensa. Tajusin nyt olevan hetkeni. Nyt kostan mitä he tekivät minulle. Hyppään alustalta josta minut sulatettiin, nappaan pöydältä veitsen ja juoksen professoria kohti. Hän käänty minua kohti ja nauraa hymähtää. Hän napsauttaa sormiaan, ja koko kehostani häviää tunto. Lysähdän maahan. Veitsi tippuu viereeni. Näen kuinka kaasunaamariset sotilaat tulevat nostamaan minut ylös. Professori käskee sotilaita viemään minut eristyksiin. Menetän samalla hetkellä tajuntani.
Herään täysin valkoisessa huoneessa. Ei ikkunoita, vain valkoinen huone, jonka seinällä on peili. Hoipertelen pystyyn. Olen vieläkin turta tainnutuksesta katson peiliin. En tunnista itseäni. Kehoni on täynnä ruhjeita ja haavoja. Ovi avautuu. Tummanpuhuvat kaasunaamariset sotilaat ovat taas siinä. Heidän takaansa tulee professori. Sotilaat vetävät oven kiinni ja jäävät sen viereen, aseet kädessään. Kysyn professorilta, mistä on kyse. Hän sanoo, että kolmas maailmansota alkoi 30-vuotta sitten, ja nykyään koko maailma on radioaktiivinen raunio. Ydinohjukset ovat tuhonneet kaiken. Ihmisiä on vielä, mutta noin 75% maailmanväestöstä on kuollut. En uskonut häntä. En uskonut koko paskaa. Luulin uneksivani tai olevani seonnut. Professori sanoi kylmällä äänellä "Katso vaikka itse". Sotilaat taluttivat minut huoneesta, suuren ikkunan viereen. Nostin katseeni. En voinut uskoa silmiäni. Kaikki oli poissa. Jäljellä ei ollut kuin raunioita. Kuulin huutoa ja aseiden laukauksia ulkoa. Aloin itkeä. Sukulaiseni, lapseni, ystäväni. Kaikki poissa.
Professori sanoi, että kuulun nyt tähän maailmaan, ja että selviytiminen alkaa tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti